Мои предки родом из Северной Ингрии, из деревни Вуолы и других деревень прихода.
Фамилии: Харвонен, Агава, Вионранта, Хайконен, Сорвель

Уверен.
В каких-то клетках
Еще сохранились гены,
Хотя бы редкие –
Предков,
Упрямых и цепких,
Как мох на гранитных панелях,
На замковых стенах…

********************

Ингерманландцы! Мои земляки,
древнего семени финское племя,
вас поглотило пространство и время,
страны чужие и материки.

********************

Армас Мишин

Вот пример семейной истории.

Antti Jääskeläisen ja hänen perheensä kohtalo

Pietarin Jääskeläisen nuorempi veli Antti on tärkeä paikallisvaikuttaja Inkerin Keltossa vallankumouksen ajoista lähtien. Näin pakkokollektivisoinnin aikaa ja isäänsä kuvaa Toivo Jääskeläinen: Kaikkia epäiltiin. Epäiltiin, että oli Suomen mielinen kun oli kielinen. (Kun isä) oli seurakunnan kirkkoneuvoston puheenjohtaja, konsistorin jäsen ja sen aikaisen tuomiokapitulin jäsen, katsottiin että hän on vaarallinen mies. Katsottiin, että ihmiset luottavat häneen, hän saattaa puhua ja saada mielet vaihtumaan. Hän ei ollut johdettavissa. Valtiovallan puolelta hänellä oli omat ajatukset ja monet katsoivat, mitä Antti tekee. (Kyläkokouksessa hän sanoi, että) kolhoosista ei tule mitään. Hän ei ainakaan liity. Hänelle sanottiin, että saat lähteä kokouksesta pois. Sinulla ei ole äänioikeutta.

Pietarin perheen huhtikuussa 1931 tapahtuneen karkotuksen jälkeen tilanne pahenee Keltossa. Väkivaltaiset yhteenotot ja laittomat vangitsemiset lisääntyvät, inkerinsuomalaiset talonpojat pyytävät epätoivossaan apua Suomesta. Tehdään avunpyyntökirje Suomen hallitukselle. Kirjeen nimeksi tulee Hätähuuto Inkeristä. Kirje suunnitellaan yhteisessä kokouksessa. Sen allekirjoittaa - pelon vuoksi - pelkin nimikirjaimin 80 kelttolaista seuraavina päivinä.

Hätähuuto Inkeristä saapuu Pietarin konsulaatin kuriiripostina Suomeen 9.5.1931. Suomen hallitus julistaa sen salaiseksi.  Kirje pysyy salaisena 40 vuotta. Huhtikuussa Suomen hallitus oli lähettänyt nootin Neuvostoliitolle, joka vastaa siihen nootilla toukokuussa.

Neuvostoliitossa Hätähuuto Inkeristä -anomuksen allekirjoittajat kavalletaan valtiolliselle poliisille. Allekirjoittaneista 24 vangitaan. Antti Jääskeläinen ja Matti Mehiläinen katsotaan pääsyyllisiksi ja heidät tuomitaan kuolemaan. Myöhemmin tuomio alenee 10 vuodeksi vankeutta, mikä oli tuolloin pisin mahdollinen rangaistusaika. Antin veli Simo saa viisi vuotta ja Juhana-veli kolme vuotta vankeutta.

Antti on pidätettynä Leningradissa yli puoli vuotta ennen kuin lopullinen tuomio vahvistetaan. Näin tästä ajasta kertoo hänen poikansa Toivo: Kun oli tuomittu niin meille tuli sana, että saamme mennä kahtena päivänä tapaamaan isää. Isä oli silloin vankilan sairaalassa, hänelle tuli keripukki ja jotain muutakin vikaa. Isä loikoi petipaikalla ja me saatiin istua siinä. Vartiomies seisoi ovella samassa huoneessa, se oli pikkuinen huone vain, ja me kävimme, puheltiin, mutta ei siinä mitään salaisuuksia tullut. Kerrottiin vaan mitä voitiin tehdä asioiden hyväksi. Aavistimme, että tänä päivänä heidät viedään pois. Pidettiin porttia silmällä milloin lähdetään viemään avo-autoissa junalle. Vankilan pihalla oli raide, jonne ajettiin härkävaunut …Mie ostin saappaat isälle ja alusvaatteita, vähän evästä. Ne annettiin tavaravaunun luukusta sisälle.

Tämä oli viimeinen kerta, kun 12-vuotias Toivo näkee isänsä. Katarina-äiti on jälleen raskaana. Tämäkin lapsi kuolee pienenä. Aikuiseksi elää Toivon lisäksi vain Hilma, joka isänsä vangitsemisen aikaan on 4-vuotias. Antti lähetetään vankileirille Siperiaan.

Suurenna kuva.

Katarina ajetaan talostaan viranomaisten käskyllä 12.12.1931. Talo viedään päivän varoitusajalla ja samalla perhe menettää omistamansa maan ja eläimet.  Koska Katarinakin tuomitaan kulakiksi, häntä ei huolita töihin. Katarinasta tulee torimyyjä, jota Toivo-poika voimiensa mukaan avustaa. Silloin Toivo ei ehdi kouluun, joka muuttuu pian venäjänkieliseksi ja kasvattaa sosialismin ihanteisiin.

Vuonna 1933 Katarina käy tapaamassa miestään Anttia Siperiassa. Matka kestää 22 vuorokautta ja osan matkasta - 100 kilometriä - Katarina kahlaa lumessa muiden vankien vaimojen kanssa.

Kolme vuotta Antin Siperiaan vankileirille lähettämisen jälkeen Katarina sekä 15-vuotias Toivo ja 7-vuotias Hilma karkotetaan Kazakstaniin Pahta-Aralin sovhoosiin.  Pahta-Aralin puuvillasovhoosi sijaitsee puuttomalla peltoaukeamalla Aral-järven valuma-alueella. Kesäisin maa halkeilee kuivuuttaan. Hilma kuvaa sitä näin: Kevät kun tuli kylvettiin puuvillaa. Sitten oli jo niin kuuma. Ei näkynyt pilviä taivaalla, vaikka olisi kuinka tehnyt mieli nähdä pilviä, niin niitä ei näkynyt. Aurinko oli niin kuuma. Se oli kamalaa, kun oli oikein kova pöly. Kun pani kananmunan pölyyn, niin se kypsyi ihan hyvästi ja paljain jaloin kun menit, niin jalat paloivat. Jos ei ole kokenut sellaista kuumuutta, niin ei sitä uskokaan.

Talvella on sadekausi, joka muuttaa maan ja tiet savivelliksi. Vesi otetaan kastelukanavista. Ruokana on lähes pelkästään leipää ja maissia.  Kaikesta on puute. Syöpäläiset, lika ja nälkä kiusaavat karkotettuja. Asutaan parakeissa, monta perhettä samassa huoneessa. Taudit leviävät. Malaria, punatauti ja verinen ripuli ovat tavallisia ja kuolleisuus suuri. Paikallisten ihmisten kanssa tullaan kuitenkin hyvin toimeen.

Työ on raskasta. Näin Toivo kuvaa sitä: (Karkotus) oli orjuutta, nykyaikaista orjuutta. Ihminen pantiin töihin nälkäpalkalla. Just ja just henki pysyi sisällä ja töitä teetettiin lujasti. Työnormit ovat tiukat, usein jopa järjettömän tarkat. Näin Toivo: Jopa matojen keruusta puuvillapellosta oli normi. Päivällä kerättiin pulloon ja illalla laskettiin montako matoa siinä oli. Sen mukaan sai palkkaa! Kaikessa oli normi ja sen normin mukaan sai palkkaa ja, jos ei normi täyttynyt, niin palkka jäi pieneksi.

Hilma kuvaa työtään näin: Se oli oikein raskasta siihen aikaan kun niin nuorena piti lähteä työhön. Miekin läksin työhön 12-vuotiaana. Aloin tehdä peltotyötä kitminan (suuri kuokkalapio) kanssa.. Jos ei ole sitä työtä tehnyt, ei usko kuin se on raskasta. Ensin laskettiin pellol vesi, sitten vesi kuivi niin, että toisinaan maa halkeili. Kitminaa piti niin voimast viskoo, jotta se savi kävi hienoksi ja pumpulit kasvoi…Ei ollut minkäänlaista sunnuntaita, ei mitään pyhäpäiviä…Pellolle ajettiin kaikki…jos vain jaksoi kävellä…Myös käytiin myllyllä kantamassa jauhosäkkejä. Neljän käsin nostivat miunkin selkään säkin.

Toivo työskentelee Pahta-Aralin puuvillapellolla, tiilenpolttajana ja autonkuljettajana. Sitten hän sairastuu malariaan. Lääkäri sanoo Toivolle, että tämä tauti ”ei muuten parane kuin vaihtamalla ilmanalaa”. Toivo hyvästelee äitinsä ja sisarensa ja lähtee pakomatkalle 8.6.1937 ystäviensä kanssa. Pakomatka vie viranomaisia piileksivän Toivon Kelttoon, Murmanskiin ja Kirovskiin. Passin saatuaan Toivo kokee Itä-Karjalan kolhoosin ja Suomelta vallatun Käkisalmen. Hänestä tulee puna-armeijan leipuri ja myöhemmin sotilas, joka antautuu suomalaisille sodan aikana.

Vuonna 1941 Antti Jääskeläinen vapautuu Siperian vankileiriltä. Vankileirissä on ollut tavallisia rikollisia ja poliittisia vankeja. Matka vankileiriltä Siperiasta perheen luo Kazakstaniin on parituhatta kilometriä ja se kestää vuoden. Ilmeisesti hän kävelee siitä huomattavan osan – sota-aikana juniin ei huolita siviilejä. Antti löytää vaimonsa ja Hilma-tyttärensä.

Ilo isän tulosta on suuri, vaikka kaikkinainen puute vaivaakin. Antti pääsee töihin teurastamon kirjanpitäjäksi. Hän kerää lattiakouruista verta, josta tehdään verilettuja.  Nahoista kaavitaan rasvanpaloja ruokaan. Katarina kerää nahkojen käsittelyssä käytettyä suolaa teurastamon lattialta, pesee sen ja myy torilla. Myös pientä maatilkkua viljellään.

Antti jatkaa uskonnollista toimintaansa, joka on tärkeää erityisesti vanhemmalle väelle. Hän puhuu, lukee runojaan ja suorittaa kirkollisia toimituksia. Näin Hilma kuvaa isänsä toimintaa: Isä oli oikein uskovainen ja hän ymmärsi, että sitä (uskoa) kaikki ihmiset tarvitsivat siellä Keski-Aasiassa, mutta siihen oli kova kielto. Tietysti hänen perään katsottiin erityisesti. Oli oikein raskaat ajat, köyhyys ja kurjuus, mutta ihmiset menivät arikoita (kastelukanavia) myöten yksittäin pellolle tai arikan varteen pitämään seuroja. Isä oli puhumassa ja kertomassa, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Antti on hyvin sairas jo tullessaan Pahta-Araliin. Kolme vuotta myöhemmin hän halvaantuu ja kuolee. 17-vuotias Hilma taistelee isälleen oikeuden arvokkaaseen kuolemaan ja hautaukseen näin: Koetimme isää hoitaa, mutta siihen se isä meidät jätti…Eikä sitä kukaan ymmärrä kuin se on raskasta…Oli sellainen raskas aika, jotta enää ei pantu vainasta kirstuun. Annettiin vain kanarlakana (säkkikangasta) mihin korjattiin pumpulia. Se oli tietysti uutta ja siihen käärittiin vainaja ja pantii hautaan. Mutta se miun isä kun oli kultainen isä, nii mie juoksin kaksi kilometriä tirehtöörin kabinettiin ja sanoin, jotta miun isälle pitäisi antaa kirstulaudat. Mutta se sanoi, jotta me ei enää anneta kenellekään, lauta on niin kallista, jotta sitä ei kannata panna vainajille. Miulla oli sydämessä sellainen tuska ja kipu, että mie kävin tirehtöörin pöydälle vatsalleni ja tärisytin omia kulakkoja (nyrkkejä) siihen pöydälle ja kävin ihan laakolleen pöydälle ja työnsin hänen papereitaan edemmäksi. Se miulle sanoi, jot nous siitä. Hää antaa kirstulaudat. Nii myö saatiin kirstulaudat ja Martmattilan Juhana-seukko (serkku) teki kirstun. Äidin kanssa pestiin vainaja, meidän kultainen isä…Korjaantui oikein paljon ihmisiä hautaamaan.

Pian sairastuu myös Katarina-äiti. Hilma hoitaa kuolevaa äitiään peltotöiden jälkeen. Vuottakaan ei ehdi kulua isän kuolemasta, kun Hilma menettää myös äitinsä. Hän jää yksin. Kun oikeus muuttaa pois Pahta-Aralista saadaan vuonna 1948, Hilma on ensimmäisten lähtijöiden joukossa. Koska muutto Kelttoon on kielletty, hän muuttaa Petroskoihin, missä hän on työssä rakennustyömaalla, lastentarhassa ja tehtaalla.

http://www.edu.fi/pageLast.asp?path=498 … 7044,37049
Там же читаем более подробно

В  Тверской губернии, куда сослали семью моей матери в 1945 году. а родом она(мама) из Новые Веси что около Павловска (Слуцка)в С.Петербурге.

Мой прадед тоже из Старо-Сиверской, и тоже Хокконен. Расстрелян в 37м году, а семье пришлось сменить фамилию на Хокканен (изменив одну букву, чтобы избежать дальнейших преследований).

Это не моя история.Эту историю нашел давным- давно в инете.